Huli, Hugo ja Hupu

Viime lokakuussa syntyneet veljekset Huli, Hugo ja Hupu pääsivät kaikki muuttamaan omiin koteihin maaliskuussa 2018.

HULI
Minä oon Huli. Olen elämästäni ensimmäiset neljä kuukautta sinnitellyt ulkosalla kahden veljeni, Hupun ja Hugon kanssa. Helmikuun alussa pääsimme sisälle lämpimään. Minulla oli flunssa, mutta päihitin sen, kun ei tarvinnut keskittyä koko ajan selviytymiseen! Purukalustonikin oli kokenut vähän kovia, mutta onneksi minulle kasvaa para aikaa pysyvät hampaat.

Minun silmäni ovat todella suuret. Sijaiskotivanhempani heittävät läppää, että biologinen isäni voisi olla moholigalago, kummituseläin tai hidaslori. Minä en edes tiedä, mitä ne sellaiset on. Jotain suurisilmäisiä tyyppejä kai.

Minä olen meistä kolmesta se uteliain. Kun veljeni tutisivat lattian rajassa saunan lauteiden alla, minä otin rennosti ylälauteella. Kun joku tuli kylppäriin, minä olin se, joka uskaltautui kurkistamaan, että mistä on kyse.

Olen pentueestamme pienikokoisin – tällä hetkellä! Ja koska olen pieni, minulta viedään lelut nenän edestä. Minä olen myös meistä hitain syömään. Mutta minun lautaselleni ei ole kenelläkään muulla mitään asiaa! Minä ja erityisesti raksut kuulutaan yhteen. Välillä saatan pitää puoliani murisemalla syödessäni.

Täällä sijaiskodissa on myös yksi kiintiökissa, ja minä tietenkin olin ensimmäinen, joka uskalsi leikkiä senkin kanssa. Monta päivää kyllä ehdin sähistä ja murista sille, kun se tuli perässä ihan koko ajan! Sitten se antoi mun syödä senkin raksuja. Tie minun sydämeeni käy raksujen kautta! Nyt minä vähän pomotan sitä; saan aina sen ruuat, jos haluan. Heh.

Minulla on myös vähän kuivat silmät, ja kieleni on vähän liian pitkä minun pikkuiseen suuhuni. Siksi näytän vähän kieltä koko ajan. Olen aika veikeä ja utelias kisu, ja siksi sain nimekseni Hulin. Jossain Tuhkimo-elokuvassa on kuulemma sen niminen hiiri, joka uteliaalta luonteeltaan muistuttaa minua. Se hiiri kuulemma tykkää juustosta yhtä paljon kuin minä raksuista!

Olen myös aika fiksu kissa: minä olen veljistä ainut, joka osaa käyttää raksuautomaatteja ja aktivointileluja. Tosin, totta kai minä nyt teen kaikkeni raksujen eteen! Vaikka minä olen utelias, olen edelleen vähän varuillani. Minua saa silittää, mutta ennemmin silloin, kun olen väsynyt. Olen alkanut kehräämäänkin. Syli on vielä vähän liian pelottava asia. Tulevassa kodissani tarvitsen ilman muuta kissakaverin: ystävystyn paljon nopeammin kissojen kuin ihmisten kanssa!

HUGO

Mä oon Hugo, muistan vielä selvästi, kun tulimme tänne sijaiskotiin. Minulla oli flunssa ja katkenneita maitohampaita. Minä sähisin joka kerta, kun näin ihmisen. Hirveitä otuksia, ajattelin. Mutta sitten tajusin, miten kivaa oli, kun kaikki tuotiin minun eteeni: ruokaa, vettä ja leluja. Eikä tarvinnut kestää kylmää.

Vain muutaman päivän jälkeen, kun toinen sijaiskotityypeistämme tuli antamaan meille taas ruokaa, minä menin oikopäätä hinkkaamaan poskeani kättä vasten. Olin niin kiitollinen ruuasta! Minä aloin silloin pitää sellaista purinaääntä. Kehräsin. Se tuntui hassulta.

Sähisin silti pari viikkoa ihmisille, koska en luottanut heihin ihan täysin. Silti minä olin veljeksistä se, joka ymmärsi ensimmäisenä sen, miten kivaa on olla paijattavana. Välillä piti kuitenkin varmuuden vuoksi sähistä: enhän minä voinut olla varma, että mistä tässä nyt oikein oli kyse!

Silloin, kun minua ruvetaan silittämään, niin siinä ollaankin sitten kaaaaauan. Saatan antaa nenäpusunkin, jos ihminen osaa oikein hyvin rapsuttaa. Minua saa jo vähän nostaakin, mutta ihan sylikissa en vielä ole. Nykyään minä suorastaan tykkään ihmisistä. Minä osaan jo melkein leikkiä ihmisten kanssa niin, että käytän vain pehmotassuja. Silloin leikki kestää pidempään! Päiväunenikin nukun mieluiten ihmisten läheisyydessä – pienen välimatkan päässä. Minä olen meistä veljeksistä ainut, joka ei enää missään tilanteessa säikähdä tai pinkaise karkuun, jos ihminen lähestyy tai kävelee ohitse. Oon aika reipas kissa!

Ai niin, yksi varoitus pitäisi varmaan kertoa… Minä olen kuulkaas sellainen kissa, että joisin ihmisiltä kahvitkin, jos saisin!

HUPU

Minä olen Hupu. Alussa minä vaikutin olevan meistä vihaisin ja kovin jätkä. Oikeasti minua pelotti ihan hirveästi.
Minä en liikkunut juuri lainkaan moneen päivään. Olin saunan lauteiden alla yhdessä nurkassa, ja kävin varoen syömässä, juomassa ja vessassa, kun olin aivan varma, etteivät ihmiset yllättäen tulisi sinne. Sitten minä aloin sähistä. Sähisin joka välissä. Mutta eivät ne ihmiset ymmärtäneet pysyä poissa. Sähisin vielä silloinkin, kun tiesin, että ne toivat meille ruokaa. Kyllä sen ruuan olisi varmaan voinut antaa meille tulematta meidän reviirille!

Ihmiset puhuvat kesyyntymisestä. Siinä hommassa minä tulin veljiäni ainakin kaksi askelta perässä. Kun veljeni söivät ihmisten kädestä, minä olin vielä saunan lauteiden alla piilossa. Kun veljeni tarkastivat asunnon läpi ja tekivät tuttavuutta sijaisvanhempien omaan kissaan, minä pysyttelin saunassa. Pikkuhiljaa minäkin uskaltauduin ulos saunasta, mutta minulla oli kaksi sääntöä: älä päästä ihmistä liian lähelle, äläkä koskaan milloinkaan käännä sellaiselle selkääsi!

Enää en pinkaise saunaan turvaan enkä välttämättä mene edes sinne nukkumaan. Minä olen meidän pentueestamme rauhallisin, vaikka osaan minäkin joskus olla riehuli. Kissojen kesken osaan kyllä pitää puoleni ruokalautasilla – ehkä siksi olen meistä kolmesta isokokoisin. Olen ottanut veljestäni Hugosta mallia ja nykyään minä ihan hakeudun ihmisten seuraan! Olen tykästynyt ihmisiin, nyt kun olen saanut rauhassa seurailla niitä. Tykkään olla paijattavana ja joskus minä ihan hakeudun silitettäväksi. Okei, yleensä silloin minulla on taka-ajatuksena saada ruokaa, heh.

Välillä, jos ihmiset tekevät mielestäni liian nopeita liikkeitä, minä juoksen karkuun. Olen vähän arka. Suosikkipaikkani on kuitenkin nykyään kiipeilypuun ylin taso, vaikka se ei tarjoa minulle minkäänlaista suojaa. Voisi siis sanoa, että olen aika sujut ihmisten kanssa! Minä olen alkanut maukuakin!