Kuvia ja kertomuksia

Tämä sivu on todellinen kotisivu. Pääosissa kauttamme uuden kodin saaneita karvajalkoja. Jotkut heistä odottivat sitä oikeaa kaksijalkaistansa vähän pidempään, toiset saivat omansa ennen kuin ehdimme edes edustuskelpoista kuvaa saada.

• Kashmir
• Kiisu
• Minni
• Maija, Pekka ja Taavi
• Kassandra
• Miuku ja Bambi
• Leidi ja Kurko
• Poju ja Nöpö
• Musta
• Joiku
• Nella
• Nappi ja Penni
• Karolus Komistus
• Huiskis ja Triskis (Puuterihuisku ja Tricolor)
• Milka ja Viiru (nyk. Frida)
• Milka - auringonvärinen kissa
• Nadja-neiti
• Miisa ja Taavi

Kashmir

Kashmir tuli meille muutaman tunnin varoitusajalla kiireellistä sijaiskotia vailla. Helteisenä kesäpäivänä Vasaramäestä kerrostalon rappukäytävästä oli löytynyt valkoinen, pikkuruinen ja laiha tyttöpentu, arviolta vasta kahdeksanviikkoinen. Valkoisuus oli tosin vielä siinä vaiheessa kyseenalaista, sillä pentu oli korvia ja silmiä myöten lian peitossa. Eläinlääkärin tarkastuksessa selvisi, että silmätulehduksesta, likaisuudesta ja aliravitsemuksesta huolimatta sillä olisi hyvät mahdollisuus selvitä, ja niinpä se tuotiin meille.

Kashmir ei luultavasti ollut kiinniottopäiväänsä ennen ollut ihmisseurassa, saati sisätiloissa. Se oli kuitenkin sen verran rohkea, että alkujärkytyksestä toivuttuaan uskaltautui syömään ja tutkimaan paikkoja. Hiekkalaatikkokin tuntui luontevalta vessapaikalta. Muutaman päivän kuluessa saimme jo puhdistettua sen multaisia korvia ja pyyhittyä turkin valkoiseksi. Sen käytöksestä kyllä huomasi, että se kaipasi emoaan, mutta onneksi Kashmir osasi hakea meiltä tarvitsemaansa turvaa ja hellyyttä.

Kolmisen viikkoa meillä asuttuaan saimme Kashmirin kannalta mieluisia vieraita, nimittäin sisaruspennut Sisun ja Pocon, jotka tulivat myös sijaiskotiin. Pennut olivat lähes samanikäisiä kaikki kolme, ja varovainen uteliaisuus muuttuikin pian ystävyydeksi. Yleensä nuo kolmoset nukkuivat kaikki yhdessä kissamytyssä, tai leikkivät villisti ympäri asuntoa koetellen välillä koiramme hermoja. Kashmirin kehityksen kannalta näin jälkeenpäin ajatellen sisarukset olivat tosi tärkeitä, sillä niiltä se oppi paljon sosiaalisia taitoja ja ylipäänsä toimimaan niin kuin kissan kuuluu.

Aikanaan Sisun ja Pocon oli aika lähteä omaan kotiin, mutta meille oli jo alusta asti selvää, että Kashmir jäisi meille pysyvästi. Se ei kuitenkaan joutunut olemaan talon ainut kissa pitkään, sillä pian oma aikuinen kissamme tuli kesälomaltaan kotiin. Nykyään Kashmir on Panteralle pikkusisko, josta se pitää hyvää huolta. Pantera huolehtii, että pienempi saa aina ruokaa, vaikka se tarkottaisikin, että jäisi itse vähemmälle. Pantera myös puhdistaa Kashmirin turkkia, mutta myös komentaa sitä, jos tarvetta on.

Pikku-Kashmirille olisi voinut käydä huonosti jo ensimmäisinä elinviikkoinaan, eikä ole tietoa miten se oli rappukäytävään tiensä löytänyt. Kashmirilla oli kuitenkin onni matkassa ja on nyt terve, vahva tyttö.

Kiisu

Olimme pitkään toivoneet kissaa kotiimme. Itse koko elämäni kissojen kanssa eläneenä koti tuntui tyhjältä, kun muutin opiskelujen takia kaupunkiin, ja ulkoilemaan tottunut kisuni jäi vanhempien luokse maalle. Poikaystävän tavattuani meni hetki, ennen kuin sain hänet taivuteltua ”kissaihmiseksi”. Pitkään mietimme myös sovimmeko me kissan omistajiksi, joten ajatus kissan ottamisesta on kypsynyt pikkuhiljaa, vuosien aikana.

Toukokuussa 2007 meille sitten tarjoutui mahdollisuus tarjota Dewin Kiisu-kisulle sijaiskodin sijaiskoti, kun varsinainen sijaiskoti lähti kesäksi pois kaupungista. Kävimme katsomassa Kiisua sijaiskodissa, eikä meidän sen jälkeen tarvinnut miettiä kovin kauan sitä, että Kiisu saa meiltä pysyvän kodin, vaikka alun perin meidän oli tarkoitus ottaa Kiisu vain kesäksi hoitoon. Me molemmat ihastuimme Kiisun heti.

Kiisu tuli meille toukokuun puolivälissä. Ensimmäiset viikot Kiisu vietti meidän saunassa, eikä tullut sieltä ulos kuin öisin. Hiekkalaatikko löytyi ja ruoka maistui kuitenkin pelokkuudesta huolimatta heti ensimmäisenä päivänä. Pari viikkoa saunassa oleskeltuaan Kiisu kyllästyi ja siirtyi makuuhuoneeseen sängyn alle. Kiisua alkoi näkyä myös yhä useammin. Aamuisin hän ei enää paennutkaan keittiöstä meidät nähtyään, vaan aamupalaa syötiin yhdessä, ja iltaisin Kiisu tuli pois sängyn alta meidän vielä valvoessamme olohuoneessa. Kiisu on edistynyt joka päivä, ja nyt kuukauden meillä oltuaan häneen voi jo hieman koskea hänen ehdoillaan, ja yhdessä on jo leikittykin uudella lempilelulla eli punaisella hiirellä.

Emme ole tienneet, että kissat voivat kehrätä ja puskea niin kovaa kuin Kiisu (tai sitten meidän kohdalle on aikaisemmin sattunut vain hiljaisia kisuja). Kiisu kun on varsinainen höyryjuna ja puskutraktori sille päälle sattuessaan. Myös siinä muodossa on jo otettu koti omaksi, että sohva ja verhot ovat saaneet vähän kyytiä, mutta onneksi ikioma raapima- ja kiipeilypuu on valmistumassa. Kiitokset Dewille Kiisun pelastamisesta ja Marialle sijaiskodista.

Minni

Aloin haaveilemaan omasta kissasta tarjottuani ensin ystäväni kissalle hoitopaikkaa. Tämä nuori poikakissa vieraili luonani monesti ja sai minut toivomaan omaa kissaa. Sitten eräänä päivänä sain kuulla, että tuttavani kautta olisi mahdollisuus saada 1,5-vuotias poikakissa lapsiperheeltä, joka ei voinut enää pitää sitä. Tästä alkoi vuonna 2003 kissanhoidon opettelu touhukkaan Edi-kissan kanssa.

Halusin toisen kissan leikkikaveriksi ja seuralaiseksi Edi-kissalleni. Mietin pitkään minkälainen kissa olisi sopiva kaveri 4 vuotta täyttäneelle uroskissalle. Kävin Dewi ry:n nettisivuilla ja löysin tarinan ja kuvan Minni-kissasta, joka oli samanikäinen oman kissani kanssa. Kävin katsomassa Minniä sijaiskodissa ja sovimme, että saisin Minnin kotiini 3 kuukauden koeajaksi, jotta nähtäisiin miten Edin ja Minnin yhteiselo alkaisi sujua.

Edi ja Minni

Alku uudessa kodissa oli tulokkalle haastavaa aikaa. Luottamuksen saavuttaminen eteni pienin askelin. Se on ollut projekti, johon pitää paneutua hyvin, jotta tulokas tuntisi olonsa turvalliseksi ja pidetyksi. Nyt Edi ja Minni ovat kuin saman emon poikaset ja pitävät toisistaan. Kissat viettävät aikaansa yhdessä ja touhuavat kissaleikkejä. Kiitos Dewi ry:lle ja Minnin sijaiskodille!

Maija, Pekka ja Taavi

Menimme marraskuussa 2004 loukuttamaan Lemuun äitikissaa (Maija) ja kahta pentua (Pekka ja Taavi) Dewin kanssa. Kissat olivat arkoja eli päästivät heitä ruokkineen naisen melko lähelle mutta eivät antaneet ottaa kiinni. Kissojen majapaikkana oli vanha navettarakennus. Taavi saatiin loukkuun heti ensimmäisenä iltana ja tuotiin kotiin. Hänet laitettiin omaan huoneeseen odottamaan muita. Pekka saatiin muistaaksemme joitain päiviä myöhemmin loukutettua. Taavi oli selvästi tyytyväisempi kun sai veljensä luokseen.

Maija-emon kiinniotto oli todella hankalaa. Hän oli erittäin arka. Maijaa loukutettiin monta viikkoa ja loukutusta hankaloittivat lähitalon kissat jotka menivät loukkuun syöttien perässä. Se harmitti koska kun aina luulimme että nyt siellä on Maija. Lopulta Maija kuitenkin saatiin loukkuun ja tuotiin kotiin. Hän sai mennä Pekan ja Taavin vanhaan huoneeseen. He olivat siinä vaiheessa jo siirtyneet muihin huoneisiin asumaan esim. kirjahyllyyn ja sohvan taakse yms. Ensitöikseen Maija hyppäsi verhotangon päälle eikä tullut sieltä alas lähes kahteen päivään! Hän oli todella peloissaan.

Pekka ja Taavi rohkaistuivat nopeasti ja ovat tänä päivänä täysin sylikissoja ja leikkivät koiriemme kanssa tyytyväisinä. Maija asui omassa huoneessaan noin kolme kuukautta, jonka jälkeen hänen täytyi siirtyä remontin tieltä. Hän päätti mennä saunaan jossa hän asui seuraavat seitsemän kuukautta. Saunaa ei tietenkään tänä aikana käytetty ja saunan sulakkeista oli virta pois vahinkojen välttämiseksi. Maija meinaan tapasi oleskella kiukaan päällä. Kissojen hiekka-astia siirtyi Maijan mukana saunaan ja Pekka ja Taavi kävivät siellä asioillaan ja myös syömässä Maijan ruokia. Yllättäen monen kuukauden sauna-asumisen jälkeen Maijaa alkoi nähdä keittiössä aamuisin. Aluksi hän luikki nopeasti karkuun saunaan meidät nähdessään, mutta ajan kuluessa hän tottui meihin. Kun edistystä alkoi tapahtumaan se tapahtui sitten yllättävän nopeaan tahtiin kaikkien kissojen kohdalla.

Nykyään Maija ei enää edes taida käydä saunassa vaan hän asustelee täällä muiden kissojen tavoin normaalisti. Tosin hän usein yrittää olla hiukan piilossa kukkasten takana mutta olemme myös olleet jo sohvalla samaan aikaan ja hän on käynyt pöydän alla haistelemassa jalkojani. Nykyään hän leikkii Pekan ja Taavin kanssa. Koiria hän ei tunnu pelkäävän muttei myöskään päästä heitä turhan lähelle. Maijan kesyyntymiseen meni melkein vuosi mutta missään vaiheessa meille ei kuitenkaan tullut epätoivoa. Annoimme hänen rauhassa ottaa oman aikansa tähän kaikkeen totutteluun.

Totuttelu jatkuu vielä ja saattaa jatkua hänen loppuelämänsä. Kuitenkin tunnemme tehneemme oikean ratkaisun hänen suhteensa. Annamme hänen rauhassa tottua meihin joka päivä lisää emmekä esimerkiksi ole kertaakaan yrittäneet koskea häneen. Muihin ihmisiin kissat eivät vielä uskalla luottaa. Ne menevät aina piiloon kun tulee vieraita käymään. Muuten he ovat melkein kuin muutkin ihmisten kanssa syntymästä asti olleet lemmikkikissat.

Kassandra

Kassandra saapui elämäämme syyskuussa 2004. Olimme jo pitkään halunneet kotiimme kissan, sillä puolet elämästäni kissan kanssa viettäneenä koti tuntui tyhjältä ilman sitä. Emme olleet päättäneet haluaisimmeko mieluummin pennun vai aikuisen, mutta luettuani Kassandrasta Dewin nettisivuilta, päätimme mennä katsomaan tätä pientä ja siroa, nelivuotiasta, seurallista puskutraktoria. Kun näimme tulevan perheenjäsenemme ensimmäistä kertaa, se oli juuri leikattu ja käveli seiniä päin kaulurinsa kanssa. Se oli puolta pienempi kuin sijaiskodin kollikissat, mutta sähisi silti isotellen niille. Jo ensitapaamisellamme se asettui poikaystäväni syliin ja ilmoitti selvästi haluavansa muuttaa luoksemme. Odotettu päivä koitti pian ja jännityksellä haimme pienen kotiimme. Tutkittuaan asuntomme lattiasta kattoon Kassandra vietti loppupäivän syleissämme. Ensimmäisenä iltana kipusimme parvelle nukkumaan, mutta silloin Kassandra aloitti surkean maukumisen, sillä se ei osannut kiivetä parvelle jyrkkiä portaita pitkin. Pian päädyimme nostamaan patjat lattialle, jollain Kassu hiljeni välittömästi ja kömpi sitten rintani päälle ja nukkui siinä koko yön. Itse taisin enimmäkseen valvoa. Ensimmäiset viikot Kassu syöksyi oven käydessä lipaston alle tai sohvatyynyjen taakse, mutta jonkin ajan päästä alkoi olla yhä useammin aivan oven takana vastassa kotiintulijaa.

Ajan myötä Kassu osoittautui varsinaiseksi akrobaatiksi, joka viihtyi kirjahyllyn ja keittiön kaappien päällä. Parvelle kiipeäminenkin sujui kakluunin reunalta lankkua pitkin. Keväällä jouduimme muuttamaan, mutta Kassu kotiutui nopeasti uuteen paikkaan, ja nauttii nyt ulkomaailman seuraamisesta omakotitalon monista ikkunoista. Myös portaat yläkertaan sujuvat helposti, mutta eri kerroksessa oleilemisesta Kassu ei pidä. Jos olemme menneet alakertaan Kassun jäädessä ylös, alkaa melko varmasti hetken päästä mouruaminen, joka loppuu vasta kun joku menee ylös Kassun luo, tai Kassu luovuttaa ja tulee alas muiden luo. Kassulla on myös hauska tapa kantaa lähes kaikki lelunsa päivällä alakertaan ja yön aikana takaisin yläkertaan missä nukumme.

Yleensä olemme kotona koko ajan vieretysten. Kassu tietää kyllä esimerkiksi että kannettavan tietokoneen lisäksi syliini mahtuu ihan hyvin samaan aikaan myös pieni kissa. Sitä paitsi, jos muuten ei saa tarpeeksi huomiota, tietokoneen voi sammuttaa kävelemällä näppäimistön päällä. Kassu viihtyy myös olkapäällä tai selässä, jonne se saattaa hypätä melkein koska ja mistä tahansa. Voihan vaikkapa ruokaa tehdä myös kissa niskassa. Kassusta löytyy myös paljon tyttöenergiaa ja varsinkin nukkumaanmenon aikoihin on Kassun mielestä aika aloittaa lelujen kanssa riehuminen.

Kassandra on maailman huomionkipein ja hellin olento, joka puskee ja kiehnää ja nuolee käsiä ja naamaa monta kertaa päivässä, sekä juttelee kovasti pienin naukaisuin. Yleensä myös vieraat saavat muutaman nuolaisun, ainakin jos heillä on mielenkiintoisia koruja tai rannekelloja, sillä Kassu tykkää nuolla myös niitä. Ihania yhteisiä aamuhetkiä ovat ne, kun herää siihen kun pieni perheenjäsenemme kiehnää poskeaan unisten "vanhempiensa" poskea vasten, tai herättää nuolemalla nenää tai korvaa. Ajan myötä Kassu on itsenäistynyt sen verran, että nukkuu monesti sängyn jalkopäässäkin, vaikka osa yöstä kuluu usein edelleen jommankumman "vanhemman" mahan tai rinnan päällä.

Miuku ja Bambi

Kyselin dewiltä kissanpennuista huhtikuussa 2005. Rakas Kuutti-kissani oli nukkunut pois todella surullisissa merkeissä Vantaan eläinsairaala Aistissa ja koti tuntui liian hiljaiselta. Toinen kissani Nella (myös Dewiltä) ihmetteli miksi oli ilman leikkikaveria ja tarvitsi arkuutensa vuoksi rohkean ystävän. Kuulin sijaiskodissa asustelevasta Miuku emosta ja sen viidestä pennusta, joista yksi oli viellä vailla kotia. Miuku oli päätynyt Dewille omistajansa allergian takia. Dewiläisten toivomus oli, että vapaana oleva pentu ja emo pääsisivät samaan kotiin. Olin ajatellut ottaa vain yhden kisun, mutta menin kuitenkin katsomaan pesuetta. Mikä onni, että menin! Miuku oli valloittava persoona! Se kurnutti ja jutteli, oli hyvin sosiaalinen ja leikkisä. Kun ojensi käden, hän hyppäsi kohti ja puski. Väritykseltään hän oli erikoisen kaunis, kuin rotuneiti ikään. Pentu oli silloin noin 10viikon ikäinen "shebakissan" värinen pieni pallero. Miuku hoiti pentujaan suurella rakkaudella, touhua olisi voinut seurata vaikka kuinka kauan. Kävin katsomassa katteja viellä toisenkin kerran ja kun pennut olivat 12viikon ikäisiä ja luovutettu uusiin koteihin, sain hakea mussukat luokseni. Miuku sai luonnollisesti pitää vanhan nimensä (olihan hän jo noin 1,5-vuotias) ja pennusta tuli pitkän harkinnan jälkeen suurine silmineen Bambi. Siihen asti häntä kutsuttiin nimellä "pikkukisu". Kissat kotiutuivat hyvin vaikka pieniä mutkia olikin matkassa. Miukulle oli varattu aika tehosterokotukseen ja siitä viikon päästä sterilointiin. Pari kertaa tuli kiima-aika sitä ennen ja emännän (plus koko muun kerrostalon asukkaiden) hermot olivat koetuksella. Mouruaminen rikkoi desibelirajan monena yönä, eikä neidin oloa rauhoittanut mikään. Onneksi leikkauspäivä koitti kuitenkin ennen naapurisotaa.

Kuinkas ollakkaan, Miuku ja arka Nella-kissa eivät tulleetkaan toimeen, toisinkuin Bambi-pentu ja Nella. Miuku pomotteli ja kiusasi vanhaa asukkiani, hyökkäili tämän kimppuun, eikä päästänyt edes astialle. Eikä aikaakaan kun kitkerä kissanpissan haju nousi niin sohvalta, vaatekaapista kuin sängyltäkin. Kokeilin Feliwaytä, kissan minttua yms, mutta Miuku ei vaan sulattanut Nellaa kaverikseen vaikka aikaakin oli heidän ensitapaamisestaan kulunut runsaasti. Työkaveriltani kuulin homeopaattisista kukkatipoista joiden avulla voisi saada tämän ongelmakäyttäytymisen kuriin. Asia mietitytti, mutta kaikkea oli kokeiltava. Sain Nellalle oman seoksen jonka oli tarkoitus rohkaista häntä tutustumaan uusiin kavereihin ja parivaljakolle oman seoksen jonka tarkoituksena oli saada heidät hyväksymään Nella paremmin joukkoonsa. Laitoin tippoja juomaveteen päivittäin ja jo joidenkin päivien kuluttua huomasin kuinka kahakat loppuivat ja Miuku yritti innostaa Nellaa leikkiin! Annoin tippoja joitain viikkoja, nykyään kaikki kolme tulevat erinomaisesti toimeen keskenään, eikä tippoja ole tarvinnut antaa.

Olen hyvin onnellinen kullanmuruistani, taas kodissa on touhua ja ääntä, oikein olan takaa. Miuku ja Bambi ovat erottamattomat, he hellivät ja pesevät toisiaan jatkuvasti ja juttelevat keskenään kurnuttamalla. Bambi on todellinen viirupää, ylivilkas tapaus. Hän ei osaa olla hetkeäkään paikoillaan ja harrastaa aikamoisia extreme matkoja rappukäytävään aina kun ovi avautuu. Kauhealla vauhdilla mennään monta kerrosta ylöspäin ja sitten odotetaan järkyttyneinä emäntää jollakin hissitasanteista. Tyytyväisiä ollaan sitten kun omistaja kantaa takaisin omaan asuntoon turvaan. Bambi on vielä liian pentumaisen villi rauhoittuakseen useinkaan syliin hellittäväksi, Miuku taasen on kokoajan kerjäämässä silitystä ja rapsutuksia, hän kulkee perässä ja pitää meteliä, niin kauan että hänet huomataan. Miuku tykkää myös kantaa leluja ja tuo aarteitaan ylpeän tyytyväisenä ihmisten jalkoihin. Jo sijaiskodista tutut lelut, meikkivoidesieni ja pieni, vihreä, superpallo ovat kestosuosikit. Maastoa ja kärpäsiä on kiva nuuskia, mutta kotiin lähdetään flexi piukassa jos oravat käyvät liian tuttavallisiksi. Lempi nukkumapaikat löytyvät vaatekaapista, parvekkeelta, raapimispuun päältä, sekä tietenkin sängystä; onhan siellä parhaat apajat heiluvia varpaita joihin hyökätä.

Suuret kiitokset ihanille sijaiskoti-ihmisille ja Dewiläisille! Mihinkä joutuisinkaan ilman päivänsäteitäni. =)

Leidi ja Kurko

Nämä karvapallerot löydettiin Turusta Vähä-Hämeenkadulta emonsa ja sisarensa kanssa n. 3 kk:n ikäisinä. Kuukauden kuluttua siitä saivat oman pysyvän ja lämpöisen kodin läheltä synnyinseutujaan.

Olivat täysin villejä ja erittäin varautuneita ja arkoja, joten ensimmäinen kuukausi menikin piilossa lymyten ja tilannetta tarkkaillen. Öiseen aikaan tutkiskeltiin paikat ja tyhjennettiin ruokakupit. Alussa tuli hätäpissit muutaman kerran lattialle, kun ei uskallettu tuon ison ihmisen ohi laatikolle, mutta hiukan rohkeammaksi tultuaan kävivät hienosti asioillaan oikeassa paikassa. Ruuat hotkittiin hetkessä kaikki mitä lautasella oli, myöhemmin opittiin jo, että eihän se ruoka mihinkään katoa, vaikka kaikkea ei jaksaisikaan kerralla. Kurko kyllä vieläkin aina välillä kuljettaa lihan palan hampaissaan parempaan piiloon.

Kisut ovat nyt n. 1-vuotiaat ja kesyyntyneet hienosti. Leidin kanssa edistyttiin hieman nopeammin ja nykyään onkin jo sylikissa ja erittäin hellyydenkipeä ja leikkisä. Pusuttelee, kehrää ja kaipaa rapsutusta koko ajan. Lempiasento onkin selällään, tassut kohti taivasta ja rapsuttaa täytyy leuan alta ja mahasta. Ja nukkumaan tullaan tietenkin emännän viereen sänkyyn.

Kurko on vasta viime aikoina tullut hieman rohkeammaksi ja oi sitä onnea, kun tuossa kuukausi sitten alkoi ruokaa antaessani puskemaan jalkoja ja taisi pieni kehräyksen äänikin kuulua. Syliin ei vielä uskalla, ja silittääkin olen saanut vasta muutaman kerran ohi mennessäni. Kurko on kova juttelemaan, ei mau`u, vaan kurnuttaa, josta onkin saanut yhden lempinimistään kuu-kuu.

Keskenään sisarukset viihtyivät alusta asti mainiosti ja oli niin mukava hakea toisesta turvaa, kun pikkuisen pelotti. Nyt lempileikkinä onkin huima takaa-ajo, jossa emäntä saakin pysytellä sivussa, jos ei halua jalkoihin jäädä. Tuttu näky onkin kotiin tullessa sohvatyynyt lattialla, matot kasassa ja lelut ympäri huushollia. Energiaa heistä ainakin löytyy :) Vieraista ei oikein välitetä ja ovikellon soidessa juostaankin sängyn alle piiloon; tosin jos vieraat viipyvät "liian kauan", niin silloin varovasti tullaan tarkistamaan tilanne, eihän sitä kukaan nyt montaa tuntia sängyn alla jaksa lymyillä.

Poju ja Nöpö

Tammikuussa 2005 kotimme valloitti kaksi karvapalloa. Ensimmäisen illan piileskelyn jälkeen kisut olivat kuin kotonaan, ja kotonaan ne olivatkin. Alussa yöt olivat vähän liiankin vilkasta aikaa eikä ihmiset meinanneet saada ollenkaan nukutuksi, mutta kun kisut rohkaistuivat enemmän ja keksivät, että päivälläkin voi riehua, niin yötkin helpottuivat. Poju ja Nöpö olivat löytäneet tiensä sydämiimme eivätkä pois ole lähdössä.

Nöpö eli Pöpö eli Bakteeri eli Röpelöhäntä, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tämä pieni kilpparityttö on välillä kovinkin sosiaalista kissaa ja välillä lymyillään visusti sängyn alla. Nöpö ei yhtään tykkää siitä, että ihmiset menevät hänen vessaansa ja laittaa vielä oven kiinni, röyhkeitä kun ovat. Jos kuitenkin tekee näin alkaa oven takana kovaääninen mielenosoitus. Ja kun oven avaa tyttö juoksee kovaa vauhtia tarkistamaan ettei mitään epäilyttävää ole oven takana tehty. Öisin jos menee avaamaan silmänsä niin Nöpö on heti valppaana ja kampeamassa rahnutettavaksi ja kun menee sitten pahaa aavistamatta sitä silittämään niin rupeaa kuulumaan sellainen hurina, että voisi moottoriksi luulla. Moottori saattaa jatkaa yksin hurinaa vaikka miten pitkään.

"Poju on nimeni ja leluhiiren nylkeminen ammattini." Poju tykkää kinkusta ja parvekkeella possutyynyn päällä makoilusta. Ponjulle (lempinimi, joka tuli kirjoitusvirheestä) tärkeintä on ruoka, hyvin usein myös Nöpön ruoka, jota se yrittääkin varastaa heti kun silmä välttää. Syömistapahtumat ovatkin siis vartioinnin alaista puuhaa. Välillä tiikeri poikaa häijyttää ja on pakko repiä vessapaperia ja viskellä hiekkaa ympäriinsä, vaikka muuten onkin "mamman pikku kultamussukka". Poika on myös hyvä matikassa; osaa laskea onko kaikki 2 ihmistä paikalla. Jos eivät ole ja rappukäytävästä kuuluu kolinaa, täytyy heti mennä ovelle odottelemaan josko sieltä tulisi omia.

Kiitokset Dewille ja Pojun ja Nöpön sijaiskotina toimineelle Mirkalle

Musta

Musta saapui uudenvuodenaattona 2004 vakituiseen kotiinsa, minun luokseni. Se oli hyvin arka, pelokas ja epäluuloinen. Ainoa asia mikä piti sen jotenkuten järjissään oli Panthera, minun ensimmäinen, vajaa vuoden ikäinen tyttökissani.

Ruskolla tiedettiin liikuskelevan kulkukissoja. Dewi löysi kahdeksantoista kissan lauman ja loukutti ne. Osa kissoista oli pentuja, osa nuoria ja osa aikuisia. Tämä tapahtui uudenvuodenaattona 2003. Kaikki kissat olivat huonovointisia ja nälkiintyneitä. Muutaman kissan korvatkin olivat jäätyneet talvipakkasessa. Näiden kissaparkojen joukossa oli myös Musta, joka löytöhetkellä oli noin vuoden ikäinen. Rokotettuna, madotettuna ja kastroituna se matkasi sijaiskotiin.

Surffailin netissä kissa-aiheisilla sivuilla. Huomasin tuijottavani näyttöä lumoutuneena. Silmieni edessä oli ilmoitus, jossa arka, musta tyttökissa etsi asiantuntevaa ja kärsivällistä kotia. Ilmoituksessa sanottiin, että kissaa ei luovuteta kotiin jossa ei entuudestaan ole toista kissaa. Tämä ilmoitus oli juuri minua varten! Aluksi olin hylätä koko idean ottaa uutta asukkia, mutten kerta kaikkiaan voinut vastustella. Mietin asioita tarkkaan itseni, kissani Pantheran ja uuden tulokkaan kannalta. En vain yksinkertaisesti löytänyt ensimmäistäkään syytä olla ottamatta toista kissaa. Päätin käydä ensin kuitenkin katsomassa, minkälaisesta kissasta oikein oli kyse. Soitin Dewille, ja sovin päivän, jolloin pääsisin katsomaan kissaa. Odotin sitä päivää, kuin kuuta nousevaa. Vihdoin se päivä koitti, uudenvuodenaatto 2004. Hoitopaikassa minut toivotettiin tervetulleeksi kupillisella kahvia. Katselin ympärilleni uteliaana. Näin jos jonkin näköisiä ja värisiä kissoja, hienoja akvaarioita ja lattialla vilistelevän kilpikonnan. Eläinpaljoudesta huolimatta en havainnut kissaa, jota tulin katsomaan. Kun kahvit oli juotu, ruvettiin etsiskelemään "sitä mustaa", kun se vihdoin ja viimein löytyi koko huoneiston pimeimmästä nurkasta, ajettiin se kuljetusboksiin. Se oli melkoinen ruljanssi, mutta nyt se oli näkösällä. Menimme keittiöön boksin kanssa, ja sain tarkastella kissaa rauhassa. Muistan hämmästelleeni kissan arkuutta; en ollut koskaan nähnyt niin arkaa kissaa. Katsoi boksiin ja sieltä tuijotti kaksi silmää, en epäröinyt hetkeäkään, kun jo ilmoitin kissan olevan minun. Kysyin, koska voisin hakea kissan, ja minulle sanottiin; voidaan tuoda se vaikka heti ja tarkistaa uusi koti samalla. Niin se sitten samana päivänä tuli minulle

Ensimmäinen päivä meni lähestulkoon Mustan piileskellessä eteisen nurkassa, kenkien joukossa. Aina välillä kävin sitä silittelemässä ja juttelemassa niitä näitä. Laitoin ruokaa ihan sen viereen. Se oli niin peloissaan ettei vastustellut silitystä. Se oli niin peloissaan ettei kyennyt edes liikkumaan. Annoin Pantheran tehdä tuttavuutta Mustaan. Panthera antoi heti ymmärtää ettei uusi tulokas ole tervetullut. Tajusin Mustan tarvitsevan oman tilan, johon sen tulisi sopeutua ensin. Järjestelin Mustalle viihtyisän kolkan olohuoneeseeni. Musta sai sinne leluja, oman kiipeilypuun, herkullisia ruokia ja hiekkalaatikon. Aluksi se majaili sohvan alla lähes liikkumatta, eikä ollut syönyt, juonut eikä käynyt hiekkalaatikolla pariin päivään. Edessä oli pakkojuotto ja -syöttö. Tein sille mössön, joka oli helppo ruutata suoraan sen kitaan. Mössö sisälsi turvotettua RC-kuivamuonaa, Pirskattia ja helokkiöljyä. Tämä mössö herätti sen ruokahalun, se oli nimittäin seuraavana yönä syönyt joka kipon tyhjä

Kaksi viikkoa Musta ja Panthera tekivät tuttavuutta oven raosta. Musta oli selvästi kiinnostunut Pantherasta, joka vastasi ystävällisiin eleisiin sähinällä ja murinalla ja tekeytymällä suureksi nostamalla karvansa pystyyn. Siitä huolimatta Panthera oli kiinnostunut lajitoveristaan. Ajattelin päästää Pantheran olkkariin vasta kun se osaisi olla elvistelemättä. Eräänä päivänä kuitenkaan en löytänyt Mustaa mistään, tutkin koko kodin joka nurkan tarkasti, mutta turhaan. Oli siis pakko turvautua Pantheran apuun, kissa kyllä löytää toisen kissan luo, ja niin löysikin. Panthera käveli suoraan sohvan alle ja tuli ystävänsä Mustan kanssa pois. Musta oli piiloutunut sohvan sisälle...en tiedä miten, mutta siitä lähtien Musta ja Panthera ovat olleet erottamaton parivaljakko.

Mitäkö nykyään kuuluu pieneen perheeseeni? Noh, meidän perheessä on tällä hetkellä Musta (kotikissa), Panthera ja Drucilla (eurooppalaisia), Piina ja Paniikki (kiinan kellosammakoita), Jänis Cooper (kani) sekä minä. Panthera on kasvatuskäytössä, siksi myös Musta oli Pantheran ohessa Felv- ja Fiv-testattava. Tulokset olivat puhtaat. Pieni perheeni on hyvinvoiva ja eläimet vaikuttavat onnellisilta ja ovat terveitä.

Musta on nykyään aavistuksen lihavampi kuin tullessaan, ja se on lihaksikas. Se on hyvinvoiva, perusterve kissa, ja varsinainen rautavatsa. Musta on sopeutunut hyvin vaikka se vaikeaa on ollutkin. Se on edelleen arka, eikä luota ihmisiin. Se osaa nykyään pistää hanttiin esim. matolääkityksen yhteydessä, mikä kertoo sen saaneen hieman itsetuntoa. Sillä on lupa ilmaista itseään, eikä sillä ole pakkotilanteita. Mustaan ei yksinkertaisesti kosketa, se tulee kyllä syliin kun se on siihen valmis... ehkä kymmenen vuoden päästä. Musta vaatii äärimmäistä kärsivällisyyttä ja kylmähermoisuutta. Se viettää edelleen aikaa piilossa, mutta tulee usein tervehtimään kun tulen vaikka kaupasta kotiin. Mustalla on myös lempinimiä: Jemma, Musti, Mustikki, Mustikka, Mussukka ja Mustonen. Se on erittäin leikkisä kissa. Mustan lempilelu on rahiseva hiiri, jonka se nylkee paiskittuaan sitä ensin pitkin seiniä ja lattiaa.

Haluan ehdottomasti sanoa arkojen kissojen omistajille, että etenevät sopeuttamisessa vain kissan omilla ehdoilla. Kunnioittakaa lemmikkiänne.

Kiitokset Dewille. Musta oli asianmukaisesti madotettu, rokotettu, leikattu ja eläinlääkärin tarkastama. Se oli sijaiskodissaan hyvin hoidettu.

Joiku

Joiku sai hauskan nimensä sijaiskodissa ja saapui meille tammikuussa 2005. Joiku vietti saapumisiltanaan sängyn alla pari ensimmäistä tuntia, mutta sen jälkeen tutustuminen ja tottuminen uuteen kotiin alkoi rauhallisesti mutta vakaasti.

Joiku on hyvin reipas ja seurallinen, pitää kovasti rapsuttelusta ja harjaamisesta ja osoittaa sen kehräämällä pehmeästi. Sylikissaksi hänestä ei vielä ole, mutta joka ilta treenaamme sylissä olemista. Tuntuu, että joka kerta hän viihtyy siinä sekunnin pari pidempään kuin edellisellä kerralla! Päivisin hän nukkuu oikein mielellään sängyssä, lähes aina jalkopäässä. Öisinkin hän on muutaman kerran uskaltautunut hakeutumaan samalle paikalle. Aamuisin Joiku toimii toisena herätyskellona, sillä hän aloittaa villin leikkimisen lelujensa kanssa heti kun herätyskello on pärähtänyt. Siihen asti Joiku kyllä pysyttelee hyvin hiljaa.

Olemme myös alkaneet totuttaa Joikua valjaisiin, sillä olisi kiva jos elinpiiriä voisi laajentaa myös kerrostalokaksion ulkopuolelle. Valjaat hän antaa kyllä hyvin pukea, mutta taluttaminen onkin sitten eri asia. Ehkäpä tässäkin kärsivällisyys palkitaan pikkuhiljaa.

Joikulle maistuu ruoan lisäksi leikki. Joskus tuntuu, että häntä saisi leikityttää vaikka koko päivän. Tosin kissojen tyyliin hänelläkin väsy iskee aina lopulta. Parhaimmassa tapauksessa hän nukahtaa melkein niille sijoilleen, leikkikalu vielä kynsien välissä.

Parasta Joikussa on se, että hän tulee heti vastaan kun kotiväki saapuu töistä tai mistä milloinkin. Nimensä mukaisesti hän tervehtii erinäisillä äännähdyksillä, kehräyksella ja puskemisella. Vieraita hän ei kaikilla näillä eleillä tervehdi, mutta menee kuitenkin aina reippaasti vastaan katsomaan kuka tuli.

Kiitokset Dewille ja Joikun sijaiskodille. Meille Joiku on oikea aarre, ihana ystävä!

Nella

Innostuin Dewin toiminnasta käytyäni katsomassa kaverini löytökissaa. Samalla reissulla kuulin Dewin jäseneltä kissaperheestä joka asusteli aivan Turun keskustan tuntumassa, Vähähämeenkadulla. Näköhavaintoja oli ainakin kolmesta kissanpennusta ja emosta.

Kissat olivat todella arkoja ja loukutus kesti kauan. "Operaatiota" häiritsi myös pari nälkäistä siiliä, jotka monena iltana löytyivät loukusta vatsat täynnä kissanruokaa. Kisujen oli nähty ylittävän jopa vilkasliikenteistä autotietä pari kertaa. Oli syyskuu, illat olivat jo pimeitä ja kylmähköjä. Koko touhu vaikutti epätoivoiselta, kunnes yhtenä iltana tärppäsi! Loukussa oli pelokas, musta-valkoinen, kaunis tyttökissa. Ihme kyllä, kissa näytti suht hyvinvoivalta, vaikkakin oli laiha. Ikää hänellä oli enintään puolivuotta. Nimekseen Mirri sai Nella. Samoihin aikoihin loukutettiin pentueesta myös musta-valkoinen uros joka sai "sijaiskoti nimekseen" Mörri. Kumpikin pelkäsivät ihmisiä valtavasti, sähisivät jos koitti lähestyä. Ensimmäiset viikot he kököttivät kiukaan alla vieretysten ja huutelivat emoa öisin.

Alku oli hankala, kissoihin ei tuntunut saavan mitään kontaktia, mitä lie heille tapahtunut siellä ulkona kun pelkäsivät ihmisiä niin paljon. "Mörri"pääsi vakituiseen kotiin siskonsa Leidin kanssa ja Nella jäi minulle pysyvästi. Harvemmin se tuli esiin piilostaan, yleensä vain syömään ja luikki sitten äkkiä taas turvaan. Lelut eivät sitä innostaneet, mutta kun sille jutteli rauhallisesti (menemättä liian lähelle) ja heitteli makupaloja, sai sen kiinnostuksen heräämään. Monesti se katseli uteliaana touhujani, mutta pelko ei vaan antanut periksi. Välillä heräsin kesken unien tunteeseen, että joku katselee minua; siinä Nella oli aivan lähellä ihmettelemässä, mutta säikähti aina kovasti kun heräsin ja juoksi pois. Parin kuukauden kuluttua hän sai kaverikseen pienen kissanpennun, Kuutin. Kuutin tulo selvästikin edesauttoi Nellan kesyyntymistä. Se katseli kummastuneena kun pieni pentu kehräsi ihmisen sylissä. Heistä tuli hyvät kaverit.

Joulukuussa Nella vietiin rokotettavaksi ja steriloitavaksi. Se oli aralle kissalle kova paikka, mutta pakko koska Kuutti edusti toista sukupuolta, vaikka pentu vielä olikin. Eläinlääkäri hämmästeli turkin ja korvien kuntoa. Enhän ollut silloin päässyt vielä hipaisemaankaan koko kissaa. Nellan ollessa nukutettuna koskin sen pehmeään turkkiin ensimmäistä kertaa.

Kirjoitushetkellä Nella on noin puolitoista vuotias. Olemme edenneet pikkuhiljaa, pienin askelin eteenpäin. Makupalojen toivossa se on tullut pari kertaa syliini ja olen myös saanut hieman silitettyä. Joskus se nukkuu jalkopäässäni ja liikuskelee jo reippaasti koko talossa. Kun vieraita tulee, se menee yleensä piiloon, mutta tulee hetken päästä tutkimaan tilannetta. Nella on varsinainen nautiskelijaluonne. Se rakastaa maata pitkin pituuttaan auringon valossa ja herkutella makupaloilla. Nella on edistynyt huimasti, mutta paljon on vielä tekemistä, että se luottaisi ihmisiin. Niin ei tule ehkä koskaan käymään, mutta pääasia on, että sillä on hyvä olla. :) Tsemppiä ja pitkää pinnaa kaikille "leijonan kesyttäjille" !!

Nappi ja Penni

Nastamuumio eli Mustanaamio eli Nappi eli Napsu ja Kroisos Pennonen eli Pennonen eli Penni saapuivat meille torstaina 26. helmikuuta 2004. Pennut ovat syntyneet joskus loka-marraskuun tienoilla ja heidät löydettiin Lonttisista vaeltelemasta. Meille tullessaan he olivat siis noin neljän kuukauden ikäisiä. Pennut olivat aluksi kovin arkoja, joskus kun he nukkuivat heitä saattoi päästä silittämään, mutta muutoin he katsoivat paremmaksi poistua paikalta ja mitä nopeammin sitä parempi. Onneksi meillä on paljon kirjoja ja kirjahyllyjä minne on hyvä paeta. Nykyisin heitä saa melko vapaasti jo silitellä ja syliinkin ottaminen onnistuu, ja jos hyvin käy he siellä pysyvätkin muutaman sekunnin.

Nappi etenkin on kova syömään, usein hän koettaa imuroida Penninkin ruoan syötyään omansa (tai vaikka ei olisi omaansakaan vielä syönyt~E). Napin yksi lempipaikoista on kylpyhuoneen lavuaari, missä hän on vetänyt eräätkin nokoset. Eräänä lauantai aamupäivänä meillä oli naurussa pitelemistä kun sisarukset olivat yhdessä lavuaarissa ja olivat vielä avanneet vesihanankin, siitä oli sitten mukava juoda ja tassulla heitellä vettä ympäriinsä.

Tytöt tykkäävät leikkiä keskenään kovasti, takaa-ajo ja vaaniminen ovat parhaita, hiuslenkkiä on hauska heitellä ja pallon metsästys sekä kiipeileminen kirjahyllyssä sujuu mainiosti. Napin ja Pennin kisailusta on seurannut toistaiseksi yksi vahinko (siis jos pois lasketaan pudonneet kukkaruukut, revityt talouspaperi- ja wc-rullat, marmorikuulia täynnä ollut säpäleiksi mennyt pullo, särkyneet taulut jne.). Erään kerran töistä tultuamme huomasin, että Pennin vasen silmä oli ihan täynnä rähmää. Koitin ottaa sitä pois, mutta huomasin että silmässä oli jotain muutakin mitä en saanut pois. Siitä sitten eläinlääkärille, joka totesi että silmässä oli sidekalvosta roikkuva riekale. Kissa rauhoitettiin ja riekale leikattiin irti, silmä itsessään oli ihan kunnossa, kuten Pennikin. Yhteinen riehuminen jatkuu.

Penni on kovin kiinnostunut akvaariosta, seuraa sitä kiinnostuneena pitkiä aikoja. Hän on tehnyt myös lähempää tuttavuutta akvaarion kanssa. Puhdistimme akvaariota, mitä toimenpidettä Penni tietysti hyvin kiinnostuneena seurasi. Lopputulos tästä oli, että Penni oli itse hetken päästä akvaariossa. Visiitti oli tosin aika pikainen ja pian meillä oli sekä märkä että hämillään oleva kissa. Kalat eivät tapauksesta suurempia traumoja saaneet, eikä tainnut Pennikään, koska kiinnostus palautui entiselle tasolleen vartin päästä nolosta sattumuksesta. Pennin erityiskiinnostuksiin kuuluu myös vastapestyjen pyykkien pudottelu telineeltä ja pyykeissä kieriskely

Nykyään molemmat tytöt antavat silittää ja Penni antaa myös ottaa syliin. Hän tykkää myös kiipeillä pitkin niskaa ja maistella hiuksia. Nappi lähestyy yleensä vaivihkaa puskien ja värisyttäen häntäänsä. Kun osaa oikealla tavalla silittää hurina on melkoinen. Napin harrastuksiin kuuluvat edelleen syöminen ja senpä vuoksi hän onkin noin puolitoista kertaa suurempi kuin Penni. Eläinlääkärin mukaan molemmat kissat ovat kuitenkin aivan normaalipainoisia. Ruumiinrakenne vain on erilainen. Erityisesti Nappi on kovin kiinnostunut kirjallisuudesta, mitä osoittavat kirjahyllyssä kävely sekä lukuisat pudotetut kirjat. Molemmat pitävät kovasti parvekkeella olosta, siellä on hyvä tarkkailla ja säksättää linnuille. Meno on melkoinen, jos lasien sisäpuolelle on eksynyt hyttynen tai kärpänen. Perhosesta mennään sitten aivan sekaisin.

Karolus Komistus

Joulukuusta 2003 alkaen on taloudessani vaikuttanut ASL, Aito Suomalainen Löytökissa, aluksi sijaiskotikissana sangen nopeasti kuitenkin asemansa vakiinnuttaen omakseni tullen. Heti loukusta esiinkaivettuani totesin katin olevan ilmetty Karol Karol, tuttavallisesti Karolus. Se ei toki ole tytön nimi vaan Kaarle slaavilaisittain. Tämä kissoista komein loukutettiin nälkiintyneenä ja huonokuntoisena keskeltä Turkua, Vähä-Hämeenkadulta, joulukuun alussa arviolta puolentoista vuoden ikäisenä. Se kävi läpi tavanomaisen löytökissan rituaalin, kirputus, madotus, rokotus sekä kulkusten luovutus eläinlääkärillä. Kymmenen päivää kollipoika popsi tauotta kunnes pahin nälkä tasaantui. Pari ensimmäistä kuukautta se kavahti ihmisen kättä eivätkä satunnaiset vieraat hänestä nähneet kuin viikset vuoteen alta. Askel askeleelta tuli poika, paitsi komeammaksi, myös luottavaisemmaksi. Kaksi kuukautta eikä se enää karannut ruokakipoltaan lähestyessäni, kolmen kuukauden kuluttua se oppi leikkimään. Vielä hiukan Vitol-tippoja, ja nukkavierusta kujakollista oli tullut seurapiirien komistus, hieno kiiltävä harmaa adonis, egyptiläinen jumala, leikkisä, kaunis, älykäs ja viehättävä nelijalkainen ihmelapsi. Lisäksi se harrastaa kaunokirjallisuutta aktiivisesti sekä on innokas kynäilijä, mikä on ristikkoaddiktille toisinaan hiukan hankalaa... Kylpeminen myös kiehtoo miehen mieltä, se on uskollinen seuralainen ammeen reunalla, erityisesti possun uittaminen on varsin hupaisaa.

Mikähän mahtaa olla sinunkin tarinasi, elukka pieni? Niin älykäs, sivistynyt ja hyvätapainen, alusta asti ymmärsi hiekkalaatikon ja raapimapuun funktiot. Toivon tosiaan, että syypää kodittomana harhailuusi oli nuoren kokemattoman kollipojan verenkutsu - muussa tapauksessa jossain on ihminen jota pitäisi riiputtaa peukaloistaan lyhtypylväässä.

Huiskis ja Triskis (Puuterihuisku ja Tricolor)

Sisarukset löysi koiraansa ulkoiluttamassa ollut pariskunta erittäin kylmänä ja tuulisena toukokuun iltana Patterihaassa pienestä metsiköstä ja jälleen kerran kysymys kuuluu: miten ihmeessä tämänkokoiset kissanpennut ovat joutuneet ulos yksinään? Pennut olivat kesyjä, luottivat ihmiseen, eikä emoa löytynyt mistään. Siis kysymys ei ollut hylätyn ja villiintyneen emon pennuista, vaan ihmiseen tottuneista ja luottavista pennuista. RL

Milka ja Viiru (nyk. Frida)

Tarina sinänsä - yleensäkin aikuisille kissoille on aina vaikeampi löytää kotia, saati sitten kun kyseessä on kuusivuotiaaat, jotka sivumennen sanoen sen ikäisinä eivät ole elämänsä lopussa, toisin kuin jotkut koirat, vaan elävät parasta aikaa elämästään. Helmikuussa 2002 astmaattinen nainen otti seuraksensa lehdessä ilmoitetut kissat, joita oli pidetty valjaisiin kytkettynä omakotitalon pihalla. Meille soittaessaan naisen lääkitys oli uhattu lopettaa ja hengityskone viedä pois, ellei hän luopuisi kissoistaan. Lopetuksen oli luvannut hoitaa poikansa, mutta nainen oli sitä mieltä, että kissat ansaitsivat kolmannen mahdollisuuden.
Kissat päätyivät luokseni ja pian kävi selville, että he pelkäsivät kaikkia muita kissoja - joita asunnossani oli heidän lisäkseen viisi muuta. Pelätessään Viiru ja Milka hyökkäsivät ja alkuun tilanne oli niin paha, ettei oikein kukaan uskaltanut liikkua vapaasti. Kaikkeen ja kaikkiin luottavat puolitoistavuotiaat "pentunikin" oppivat, ettei maailma ole aina niin ruusuista kuin mihin olivat tottuneet, mutta pahinta oli sillä kaikkein arimmalla, vielä ihmiseen tottumattomalla Persikalla, joka vetäytyi makuuhuoneen piilopaikkoihin. Lisäksi rauhallinen vanhapoikakin hermostui, kun aina ohikävellessäänkin tuli tassusta. Totesin, että tulevat kodit pitäisi olla sellaisia jossa ei olisi muita eläimiä. Ihmisistä molemmat pitivät, puskivat melkeinpä nurin ventovieraatkin.
Kissoista "aggressiivisempi" Viiru, pääsi omaan kotiinsa ensimmäisenä ja lähes kolmen kuukauden odottelun jälkeen ilmestyi oikeat ihmiset Milkallekin. Lisää Milkasta alla olevassa jutussa. RL

Milka - auringonvärinen kissa

Olimme jo kauan suunnitelleet kissan hankkimista. Kiersimme näyttelyissä ja hetken olimme vähällä ottaa jopa rotukissan. Eräässä näyttelyssä oli pieni dewiläisten porukka jakamassa tietoa ja myymässä erilaisia tuotteita. Otin Dewin numeron ylös ja pienen neuvottelun jälkeen päätimme hankkia oman kissamme sieltä.

Soittaessani Dewin puhelimeen ja kysellessäni kotia etsiviä kissoja sain kuulla myös noin 6-vuotiaasta kissaneiti Milkasta. Alun perin tarkoituksenamme oli ottaa pentu, mutta Milkan nimen kuullessani pieni ääni kuiskasi minulle, että tämä se on, tämä on oikea kissa.

Niin siinä sitten kävi että Milka tuotiin meille ystävänpäivänä 2003. Yhtäkään päivää emme kadu! Milka on loistokissa, joka keskustelee hartaasti aivan ventovieraidenkin kanssa. Tämä puhelias sylisykerö rakastaa possun munuaisia, oravien kyttäämistä ja lintujen virtuaalista takaa-ajoa. Menneisyys ei paina päälle paitsi kohdatessa toisen kissan. Silloin Milka sylkee suustaan tulikivenkatkuisia solvauksia.

Vanhemman kissan ottaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi meille, sillä vuokra-asuntomme ei kärsinyt Milkan tulosta lainkaan. Muutenkin asiat ovat sujuneet hienosti, koska vaikka Milka leikkiikin yhä kuin pentu, se ei ole koskaan aiheuttanut minkäänlaista sekasortoa.
Olemme poikaystäväni kanssa usein ajatelleet, ettei Milka oikeasti olekaan kissa, vaan jonkin kaukaisen maan lumottu prinsessa. Sanavarasto tällä neidillä ainakin on laaja: Milka sanoo täysin selvästi mm. sanat "ahaa", "no niin", "mää" (selvästi oman arvonsa tunteva...), "vau", "emmää", "jaa" (tämä tulee aina syvällä rintaäänellä, kannanotto isän tai äidin sanomisiin), "uma" (tarkoittaako rumaa??)... Jo näistä runosuonen tuotteista voi päätellä että Milka on varsinainen rotunainen kissaksi!

Nadja-neiti

Nadja-neiti on kaunis kilpikonnakissa, joka tietämäni mukaan harhaili Turussa Kuninkojan alueella yksinäisen ja kodittoman oloisena jo syyskuusta 2003 lähtien. Nadja-neidillä kävi sikäli hyvä tuuri, että hän löysi sattumalta tiensä lämminsydämisen vanhan rouvan pihaan, joka ruokki häntä koko pitkän syksyn pihalle. Rouva mieltyi Nadja-neitiin ja olisi ottanut hänet omakseenkin, mutta rouvan vanha kissa ei uutta tulokasta hyväksynyt, joten rouva huolehti Nadjan tulevaisuudesta soittamalla Dewi ry:lle.

Sijaiskodissa Dewin toimesta Nadjan kulkurin elämä sai onnellisen päätöksen tammikuun puolivälissä 2004, jolloin Nadja pääsi sijaiskotiin kolmen kissan ja ison karvaisen koiran kaveriksi. Sijaiskodissa Nadjaa helliteltiin ja sijaisäiti oli erityisen mieltynyt Nadjan silkkisen pehmeään turkkiin ja ilmeikkääseen häntään ja silmiin. Sijaiskodissa kävi olo kuitenkin ahtaaksi eikä yhteiselo Dewin aikaisemmin pelastaman kulkurikollin kanssa oikein sujunut, joten Nadjalle etsittiin uusi koti Liedon Loukinaisista, minne Nadja muutti helmikuun alkupuolella.
Uudessa kodissa Nadjaa odottivat lumivalkoinen puolivuotias leikattu kolli nimeltään Waltteri sekä vanha koirarouva Manta, jonka rotu on englannin springerspanieli, sekä kolme lasta, äiti ja isä, joiden kaikkien sydämen Nadja heti valloitti. Uuteen kotiin Nadja asteli reippaasti ja ennakkoluulottomasti tutkien kaikki paikat ja valiten heti itselleen päivystyspisteeksi sohvan selkänojan. Siitä on mukava tuijotella takapihan lintulaudalle tai vaihtoehtoisesti olohuoneen nurkassa pulputtavan akvaarion syvyyksiin.

Heti kotiuduttuaan Nadja sai ihmeellisen hepulin, jonka hetken päästä ymmärsimme kiimaksi. Se oli sen verran kova, että ei varmaankaan ollut tytön ensimmäinen. Nadjan normaalisti erittäinkin hyvä ruokahalu oli tipotiessään ja hän joikhasi kolme yötä yhtä pötköä sekä polki takajaloillaan lattiaa lystikkäästi pylly pystyssä. Talon kolli taisi olla liian nuori lukemaan oikein merkit, sillä hän vain tassulla hellästi läimäytteli Nadjaa pyllylle, mikä sai aikaan kiukkuisia katseita Nadjan taholta.
Heti kiiman laannuttua Nadja kiikutettiin eläinlääkäriin sterilointileikkaukseen, mikä sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Leikkauksesta Nadja toipui nopeasti, ja nyt ruoka ja leikki maistuvat. Lääkäriltä tiedusteltiin Nadjan ikäarviota, mutta siihen ei kuulemma voi vastata aukottomasti, arvio pyöri 2 ja 8 vuoden välissä! Pentuja Nadjalle ei varmaankaan ole ollut, joten likempänä kahta vuotta lienee totuus. Pantaa Nadjalla ei löydettäessä ollut, ei myöskään tatuointia eikä eläinlääkäri löytänyt mikrosiruakaan. Missä lienee alkukotinsa, sillä hän on mitä siistein ja kiltein, hellin ja herttaisin tytöntyllerö, joka varmasti on ollut kotikissana aiemminkin. Mistään metsäläisestä ei ole kyse, vaan sivistyneestä ja tyylikkäästä kissaneidosta, joten todella kummastuttaa tuo salaperäinen menneisyys. Kyselen välillä Nadjalta, kuka olet ja mistä tulet, herttainen tuntematon, mutta vastaukseksi saan vain pyöreiden keltaisten silmien katseen ja hellän puskun sekä toisinaan hurrurrur-hurinan.
Koska Nadjaa ei kukaan ole puoleen vuoteen kaivannut, uskalsin luvata hänelle oikein pysyvän kodin luonamme. Luovutuskirjat tehtiin 15.2.2004.
Matokuuri on hankittuna ja odottaa kaapissa vielä pari päivää, että Nadja on varmasti toipunut leikkauksesta riittävästi. Siitä pari viikkoa ja menemme rokotuksille. Kun routa sulaa ja kesä koittaa, rakennamme Waltsulle ja Nadjalle ulkoilutarhan, johon voi kulkea oman maun mukaan heiluriluukusta. Siihen asti saa tyllerö tyytyä sisäkissan elämään. Eipä hän kyllä ole osoittanutkaan mitään mielenkiintoa ulkoilua kohtaan; lienee saanut tarpeeksi raitista ulkoilmaa syyskaudella kulkurina hortoillessaan! NR-P

Miisa ja Taavi

Nämä kissat löydettiin emonsa ja kahden sisarensa kanssa Korppoosta keväällä 2002. Persikaksi nimetty hyvin arka emo on hylätty ja villiintynyt kissa, joten pelko ja arkuus pitivät pennutkin hyvin varovaisina.

Miisa ja Taavi ovat rauhaarakastavat sisarukset, jotka viettävät suurimman osan ajastaan omissa oloissaan kotoa löytyvästä turvallisesta paikasta. Ensimmäiset kuukaudet olivatkin yhtä aarteenetsintää, sillä pennut löytyivät milloin mistäkin: kirjahyllystä, sohvan alta, kukkapurkin takaa tai peiton alle käpertyneinä.

Nykyään ne seuraavat uteliaina ympäristön tapahtumia sekä leikkivät ja makoilevat tyytyväisen näköisinä milloin missäkin. Suurimmat pelot on siis jo voitettu, vaikka vieläkin liikkuminen on usein vain säntäilyä paikasta toiseen. Hellyydenkipeä Taavi kiipeää vähän väliä sohvalle kerjäämään rapsutusta ja nauttii olostaan loikoilemalla sylissä, kovaan ääneen kehräten. Iltaisin se hakee nukkumapaikan sängystä ja usein paras paikka löytyykin emännän vatsan päältä. Miisa on edelleen varovainen ja arka, ja nukkuukin lähes aina omassa nojatuolissaan. Silloin tällöin Miisakin päästää rapsuttamaan korvan takaa mutta läpsäisee pian tassullaan käden pois, vaikka selvästi nauttii hyvänä pitämisestä. Tuntemattomille nämä kissat harvoin esittäytyvät mutta nälkä ja uteliaisuus saavat ne liikkeelle silloinkin kun talossa on vieraita.